Vauhkoamista

Blondin suolistotulehduksen jälkeen se on ollut mulla suurennuslasin alla. Se on laihassa kunnossa, kuivan kesän orava jälleen. En ole uskaltanut palata vanhaan ruokaan vielä, ollaan menty kotiruuan ja nappuloiden sekoituksella. Pari-kolme viikkoa sitten me sen huomasimme molemmat, Blondin vasemassa kyljessä tuntuu kylkiluiden törrötys pahemmin kuin oikealla puolella. Kyseessä on viho viimeinen kylkiluu, joka ei siis kiinnity rintalastaan, vaan törröttää siellä kyljessä. Vasemmalla puolella se tekee kylkeen selvän patin, oikealla puolella ei. Kyllä se molemminpuolin törröttää, mutta mielestäni paljon enemmän vasemmalla.

Kylkiluut ei ole aina symmetriset, tiedän. Kylkiluut voi jopa mennä vinottain, niin että oikeasti keskellä oleva kylkiluu päättyykin rivin viimeisenä, vetäisee siis muutaman luun yli tai ali. Nuo viimeiset kylkiluut saattaa kärjestään katketa, kun eivät minnekään kiinnity, niin ei se hirveitä vaadi. Tai sit se luu vaan saattuu törröttämään toista puolta enemmän, ja nyt vasta koiran laihduttua huomaan sen. Näin olen itselleni vakuutellut, ja joka päivä tunnistellut Blondin kylkeä. Kunnes... perjantaina kävimme koulussa lävitse eläinlääkärin opastuksella TULES-sairauksia ja pääsimme kohtaan luukasvaimet. Oikeasti kyyneleet nousi silmiin ja kurkkua alkoi kuristaa. Mitäs jos?! Eläinlääkäri vielä totesi yleisesti, että ei ole niin pientä kyhmyä, pattia, nyppylää tms. etteikö sitä kannattaisi mennä näyttämään eläinlääkärille. Aikaisessa vaiheessa todetulla taudilla on edes jonkunlaiset hoitomahdollisuudet.

Niinpä tämä tyttö varasi heti aamulla Blondille ajan röntgeniin. Kuvataan ne kylkiluut, jotta mamma saa rauhan. Toivon totisesti, että eläinlääkäri nauraa mut sieltä pihalle ja menen sinne näyttämään laihan koiran normaalia kylkiluuta. :o) Koulun eläinlääkärin pitämiä tunteja taidan jatkossa vältellä. Ei tiedä minkä taudin seuraavaksi koirilleni diagnosoin.