Jonnin joutavaa

Poden usein huonoa omatuntoa siitä, että en vietä tarpeeksi aikaa ja puuhastele koirieni kanssa. Tiedän, en ole ainoa. Meidän koirat joutuu olemaan maksimissaan 9 tuntia yksin yhteen menoon, kun olemme töissä. Kyllä ne sen pärjää, ovat tottuneet. Eikä sitä tapahdu edes joka päivä, minä olen joskus kotona tekemässä töitä, samoin C. Silti tunnen olevani huono ihminen, koska olen paljon pois iltaisin ja koirien aktivointi on lähinnä jotain aktivointileluja tai niiden pihalla oleskelua.

Toisaalta olen niin tottunut menemään tukka putkella paikasta toiseen, että muunlainen elämä on alkanut hieman ahdistaa viime aikoina. Kun on tottunut siihen, että on kalenterin orja ja kaverin kanssa kahvittelu menee väkisin aina vähintään kolmen viikon päähän kiireiden takia, niin vaikea ajatella elämää ilman tiukkoja aikatauluja ja jatkuvaa menoa. Kesällä ei ole töitä, tuskin juurikaan hierontoja, kalenteri oikeastaan typötyhjä. Olen jo löytänyt itseni katselemasta avoimen yliopiston kurssitarjontaa ensi syksylle. Kaveri mut sit pudotti maan pinnalle, kun suunnittelin lukevani muutamassa kuukaudessa liiketoiminnan perusteet (25 op), noin puolitoista kuukautta vauvan syntymän jälkeen. Ei kuulemma ole realistista. :o)
Mulle vaan on ilmeisesti vaikea "pudota tyhjän päälle" ja myöntää olevani kotiäiti.
Ehkä mä sit totun ajatukseen viimeistään siinä vaiheessa kun olen kuolemassa väsymykseen, ja odotan ainoastaan jokailtaista nukkumaan menoa.

Anteeksi avautuminen, tästä ei ole todellakaan tulossa mikään hormonihöyryisen odotusajan blogi. Itse asiassa olen ollut kuulemma normaalia rauhallisempi ja rennompi viime aikoina, saanut ilmeisesti tarpeeksi suklaata syödäkseni. :o)