Treeneissä

"Dy shä voissit oddaa alusda mutt tosha kohdaa takkaaleikkaath"... "jaa, siish mihhi nää dakit laidedaah?"

Eilisissä agitreeneissä söimme puolentoista tunnin aikana ehkä noin kilon irtokarkkeja, Ainon luokkanousun kunniaksi. :o) Joka ryhmäläisellä koutsi mukaanlukien oli jatkuvasti suu täynnä hampaisiin kiinni jääviä nameja ja puheen laatu treenien aikana oli aika koomista. Ihan turha kysyä, että "kuinka tässä kantsisi mennä" tai "mihin nää nakit laitetaan", kun vastaus oli joka tapauksessa semmoinen tahmainen ynähdys. Hauskaa ja herkkua oli, aurinko paistoi ja rata oli mukavan yksinkertainen.

Blondin keppien "vaikeampi" puoli menee nykyään jo tosi hyvin, paitsi että neiti jättää kaksi viimeistä keppiä melkein poikkeuksetta menemättä. Ärsyttävää, enkä oikein tiedä mitä sille tekisin. Sillä on vaan niin kiire seuraavalle esteelle. Jos rupean ohjaamaan siinä loppupätkällä (mitä en siis muuten kepeillä tee) niin eihän siitäkään hyvää seuraa. Treeniä, treeniä.

Paikallaan pysymistä harjoiteltiin Blonkun kanssa vähän kentän laidalla. No, eihän siinä mitään ongelmaa ole jos ei ole se agilityrata siinä nenän edessä. Ei ole tyhmä tyttö tuo Blonkku. Vaikka laittaisin vaan yhden esteen nenän eteen, niin siltikin se istua napittaa kuin tatti. Mutta odotas vaan kun siinä edessä on odottamassa koko ihana rata, sitten ei kyllä malta. Eilen kyllä tehtiin taas pitkän ajan ennätys, pääsin kolmannelle esteelle odottamaan, ja sit vasta annoin lähtöluvan. En edes katsonut koiraan kävellessäni, vaan koutsilta kysyin, että tosissaanko se vielä istuu siellä?! Taitava!

Pommi, alias Bumtsika, meni eilen oikein kivasti. Rata oli sen verran yksinkertainen, että ei joutunut kamalasti jankkaamaan mitään tiettyä kohtaa, ja silloin ei Pommikaan kuumennut liikaa. Äänen käytön hyödyt tuli taas kerran esiin, kun radalla oli putken suu ja puomin ylösnousu vierekkäin ja itsellä sen verran pitempi matka sinne, että itse oli koirasta pahasti jäljessä. Pommille kun voi vaan huutaa "putkeen" ja se menee sinne. Ihanan helppoa. :o) Ainoa toimiva vinkulelumme on pyhitetty Pommin agilitypalkaksi. Se on niin hellyttävän onnellinen ja höperö kun se radan jälkeen saa lelunsa. Ei meillä ikinä mitään motivointi-ongelmia ole ollut, mutta tuo lelu on kyllä semmoinen taikakapistus. Se on myös mun hermojen tuki ja turva, koska yhdellä lelun vinkaisulla saan Pommin huomion itseeni ja muiden koirien tuijottelu loppuu kuin seinään.