Oli aivan mielettömän hienoa katsella agilityn MM-kisoja. Hassua kuinka paljon ihan ventovieraiden ihmisten puolesta jännittää, saati sitten vähän tutumpien ja suomalaisten. Jaakon ja Zenin menoa oli mahtava katsella, siinä on pari joka tietää mitä tekee. Lauantaina rata oli täydellinen, ei siitä voi muuta sanoa. Vaikka lopputulos sunnuntain radalla olikin todella harmittava, niin silti Jaakko heti kehui koiraa ja otti sen syliin. Todella hienoa ja itkuhan siinä jännityksen purkautuessa tuli.
Yksi asia mihin kiinnitin huomiota monien parsonien kohdalla oli lentävät lähdöt. Ohjaajalla on koira sylissä, hän lähtee juoksemaan ja "heittää" koiran siihen maahan vierelleen. Ratkaisu Blondin paikallaanpysymis-ongelmiin?! Itsellä vaan ei taida vauhti riittää siihen, että sitten ehtisi koiran edelle sitä ohjaamaan. Kisoja katsellessa tuli itselle roppakaupalla lisää motivaatiota treenaamiseen ja kisaamiseen. Kisoista sai hyviä vinkkejä omaan ohjaamiseen ja hyvin sieltä katsomosta näkee, että missä ohjaus meni vikaan ja kuinka ei kannata tehdä. Kun tajuaa, että ei tuo mm-taso ole niin kaukana kuin mars tai venus, ja että siellä on myös kuumenevia ja kärsimättömiä parsoneita, niin se tuo vähän uskoa omaankin touhuun.
maanantai 29. syyskuuta 2008
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Mä uskon että mm-tasolle pääseminen on hirveän paljon ohjaajan ominaisuuksista kiinni. Pitää pystyä jaksamaan pitkät kisaviikonloput ja pitämään hermot kurissa, muistaa monimutkaiset radat ja vielä tuolla mm:issä yleisön odotukset ja paine. Pystyä kaikesta huolimatta tekemään nopeita ja virheettömiä ratasuorituksia.
Oikein paljon tsemppejä treeneihin ja toivottavasti teitä nähdään ens vuonna Blonkun kanssa vaikkapa mm-karsinnoissa :)
Tuskin me ensi vuonna missään karsinnoissa ollaan, SM-kisatkin on niiiiin kaukana ettei edes se houkuta. Mutta jos sit vuonna 2010 olisi koiralla hieman enemmän malttia ja emännällä hieman enemmän nopeutta. :o)) Aina voi haaveilla, tosiseikat on vaan aika lailla erilaiset.
Lähetä kommentti