Eilen oltiin taas Mutalassa treenailemassa. Rata oli ehkä kummallisin ja koukeroisin ikinä, ja pelkkään rataantutustumiseen meillä meni tuhottomasti aikaa, kun ei radan kulkua meinannut muistaa millään. Oli meinaan semmoista kieputusta, että oli tainnut koutsin tytär päästä koneen ääreen ratapiirrosta tehdessä. :o) Terkkuja vaan!
Mun reisi ei kestä vielä kunnolla juoksemista, joten yksi hyvä syy oli ainakin sille, että rata ei sujunut ihan toivotulla tavalla. Blonkun kontaktit namin avulla toimi, myös koukeroiset hyppykuviot sujuu, vaikkakin aika pitkillä kaarroksilla. Yksi mammuttimainen ongelma meillä on kuitenkin silloin, kun radalla on vierekkäin puomin ylösnousu ja putken sisäänmeno. Jos olet koiran kanssa rinnakkain saati sitten sen perässä, niin milläs ilveellä osoitat minne pitää mennä. Vauhti pitää pysäyttää koiralta ihan nollaan ja sit hitaasti viedä se oikealle esteelle. Tylsää, eikä sekään aina onnistu...
Blondilla menee useimmiten eka rata höseltämiseksi liian innokkuuden ja energian takia, ja sit seuraavat radat on jo vähän parempia. Pommin kanssa on ihan erilailla. Eka rata sujuu melko hyvin, mutta äksyliini kuumenee siitä niin paljon, että korjaava kierros tai ongelmakohdan (kepit) hinkkaaminen saa sen ihan kamalaksi kiljukaula-kuumakalleksi. Muuten nuo alkavat olla aika samanlaisia ohjattavia. Muistan, että viime kesänä ja talvena mietin vielä rataantutustuessa kaksi eri ohjausvaihtoehtoa, molemmille omanlaisensa. Nykyään en tee niin läheskään aina, vaan suunnilleen samalla tyylillä vien molempia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti