Mene naimisiin ja eroa

Paavo Westerbergin kolumni Hesarin sivuilla käsittelee taas kerran "läheistä" asiaa, eli eroamista. Ihan hirveän valoisilta eivät nuo tilastot näytä, mutta minkäs teet. Tuskin kukaan jättää menemättä naimisiin sen takia, että tilastojen mukaan ero koittaa muutaman vuoden päästä. Ja mitäs jos koittaakin, ei siihen todistetusti kuole.

"Tilastokeskuksen väestönmuutostietojen mukaan vuonna 2006 Suomessa solmittiin yli 28 000 avioliittoa ja avioeroon päättyi yli 13 000 avioliittoa. On myös tutkittu, että kerran jo eronneet eroavat herkemmin uudestaan. Ei ehkä yllättävää mutta järkyttävää silti. Eroamiseenkin voi siis jäädä koukkuun.

Yksi asia on kuitenkin varma. Eroaminen sattuu ja jättää haavoja. Oli syyt tai elämäntilanne mikä tahansa. Kun on kerran mennyt rikki, ei pidä enää mitään itsestäänselvyytenä."

Avioliittoon on niin monenlaisia suhtautumistapoja ja syitä. Yksi T:n kautta tuttu 26-vuotias naisihminen haluaa mahdollisimman pian naimisiin, mahdollisimman ison timantin sormukseen ja megakokoiset häät kaikenmaailman tilpehööreineen. Poikaystävää on painostettu kosimaan ja kihlojen ostoon useampi vuosi, ja vihdoin se muutama viikko sitten tapahtui. Voi sitä onnea. Yksissä pippaloissa syksyllä sain purra hammasta ihan tosissaan, kun kyseinen neiti parinkymmenen ihmisen edessä sanoin poikaystävälleen, että "Voisit sä kyllä kosia mua jo, ollaan oltu yhdessä 5 vuotta! Ei sen väliä missä ollaan, ihan vaikka tässäkin käy." Sama neiti palasi yhteiseltä etelän lomalta naama norsun v**ulla, koska oli odottanut kosinnan tapahtuvan siellä, eikä niin käynytkään. Eikö kosinnan pitäisi tulla mieheltä oma-aloitteisesti, sydämestä ja silloin kun se tuntuu oikealta. Onko se kiva sitten tulla pakolla-kosituksi, vain oman painostuksen ansioista, väsytystaktiikalla? Ja onko se timanttisormus hyvä syy mennä naimisiin? Jotenkin noi tilastot tuntuu aika loogisilta ja oikeutetuilta tämän kirjoitettuani...